Venäläinen kirjallisuus

Venäläisen nykykirjallisuuden muuttuvat kasvot

Venäläisen kirjallisuuden historia on ollut pitkä. Sen voi jakaa erilaisiin vaiheisiin, ja jokainen vaihe vaikuttaa toiseen merkittävästi. Puhumalla nykykirjallisuudesta ei voi jättää mainitsematta sitä edeltävää Hopeaa kautta. Hopea kausi kesti lyhyemmän ajan 1892-1917, mutta sen tuottamaa kirjallisuutta tutkitaan edelleen, sen merkitys nykykirjallisuuteen on suuri. Monet nykykirjailijat ovat saaneet inspiraatiota juuri Hopeisen kauden kirjallisuudesta: Ahmatovasta, Blokista, Merežkovskista, Majakovskista, Balmontista jne. Aloitetaanpa kuitenkin nyt ihan alusta.

On erittäin hankala sanoa, miltä ajalta voi määritellä nykykirjallisuutta. On olemassa vähintään kolme tapaa määritellä nykykirjallisuuden kausia:

  • ensimmäisessä historiassa huomioidaan jotakin merkittävä radikaalinen muutos, joka vaikuttaa koko maan historiaan ja josta kirjallisuudessa kirjoitetaan
  • toisessa lasketaan noin viimeisen 10 vuoden aikana ilmestyvä kirjallisuus ja sitä pidetään nykykirjallisuutena. Mutta onko se tosiaan liian vähän?
  • kolmas tapa on vielä lyhyempi – 5 vuotta ja se on todellakin lyhyt aika varsinaiseen kirjallisuusprosessin muodostamiseen. Mitään kritiikkiä ei voi muodostua, puhumattakaan yhteisien suuntauksien tunnustamisesta.

 

Tällä hetkellä venäläisenä nykykirjallisuutena pidetään kaikkia kirjoja, jotka on julkaistu vuodesta 1985 lähtien. Palataan vähän historiassa taaksepäin ja katsotaan, mitä siihen aikaan Venäjällä on tapahtunut.

1980-luvun toisella puoliskolla Venäjällä on tapahtunut kaikenlaista muutosta sekä poliittisella että kulttuurisilla alueilla. Perestroikan aika on tuottanut paljon muutosta, erilaisia demokraattisia reformeja, poliittisen sensuurin ja sanavapauden peruuttamista, mikä johti jyrkkään kirjallisuuden prosessin tehostamiseen. Mitä se oikein tarkoitti?

Ensinnäkin paluukirjallisuuden ilmiö sai alkunsa, eli yhtäkkiä alettiin julkaista 1960-luvun kirjailijoita (esim. Anatoli Rybakovin ”Arbatin lapset”, Andrei Bitovin ”Puškinin talo”). Samalla venäläiset pääsivät lukemaan emigranttikirjallisuutta, kuten Brodskia ja Nabokovia. Ja tietenkin 1970-luvun ”underground” kirjallisuus pääsi pinnalle, sen kirkkaana edustajana pidetään runoilija Olga Sedakovaa.

1900-luvun eri suuntausten kirjoittajien erilaiset tyylit, kielet ja genret esiteltiin lukijoille osana kirjallisuuslehtiä, joiden levikki oli kasvanut moninkertaisesti. Tämä tilanne on luonut suotuisat olosuhteet avoimelle havaitsemiselle ja 1980–1990-luvulla laillistetun ja legitimoidun Postmodernin kirjallisuuden avoimelle kasvulle.

 

1985-luvulla alkoi aktiivinen keskustelu poliittisesta ideologiasta ja kiistat sanavapaudesta – eli alettiin puhua kaikesta, mitä on vuosikausien aikana kertynyt. Eli juuri tästä ajasta alkoi syvällinen nykyajan kriisi.

1990–2000-luku oli merkittävä, sillä Neuvostoliiton hajoaminen ja taloudellinen kriisi vaikuttivat maan terveyteen huomattavasti. Vanhan systeemin hajoaminen ja uuden perustaminen heijastuvat sen ajan kirjallisuuteen. Kirjallisuudessa tuodaan esiin ensisijaisesti esteettisiä ongelmia eikä ideologisia. Silloin aloitetaan keskustelu uudenlaisesta kirjallisuuden kehitysvaiheesta (tästä lisää Viktor Erofejevin artikkelissa ПОМИНКИ ПО СОВЕТСКОЙ ЛИТЕРАТУРE” )

2000-luvulla kirjallisuus kääntyy kertomaan erilaisista kysymyksistä, ei mitään propagandasta tai moraalisista asioista, ja oikeasti alkaa viihdyttää lukijaa. Tällä hetkellä käy ilmi, että kirjoittajalta tarvitaan nyt muutakin kuin todenmukainen kuvaus todellisuudesta tietyissä historiallisissa olosuhteissa. Käytetään (ja laajalti) muiden tyylien elementtejä ja järjestelmiä. Esimerkkinä postmoderni intertekstuaalisuus, uhkapeli, suhteet tekijän ja päähenkilön välillä, tekstin avoin tulkinta. Kaikki merkityt ominaisuudet käytetään tekstissä luodakseen tietynlainen kuva todellisuudesta (esim. D. Rubina ja L. Ulitskaia).

Suurin ongelma on edelleen sama kuin edellisellä vuosikymmenellä: Kirjallisuus lakkaa olemasta kerrontaa, se alkaa muistuttaa esseitä, reportaaseja, kronikkaa. Nykyään on tarve löytää uusia ihanteita ja tapoja ilmasta todellisuutta. Kirjallisuuden arviointiprosessi ei välttämättä tapahdu perinteisten arvioinnin ja kritisoinnin avulla. Järjestetään erilaisia tapahtumia, tapaamisia, kirjamessuja. Näin ollen tiedonkenttä on laajentunut, ja se tulisi ottaa huomioon nykyisen kirjallisuuden prosessia arvioitaessa. Tulevaisuudessa on siis mahdollista, että uudesta kirjallisuusprosessista kehittyy jotain aivan uutta ja mielenkiintoista.

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s